Yleisömenestys The Cardigansille Gröna Lundin suurella lavalla

Kolme vuosikymmentä on kulunut siitä, kun The Cardigans viimeksi esiintyi Gröna Lundissa. Tänä iltana konsertti ei nojannut nostalgiaan, vaan edelleen toimivaan kappalevalikoimaan.

Gröna Lundin suurella lavalla oli lähes täyttä, kun The Cardigans astui esiin. Yleisö lavan edessä osoitti, että kappaleet koskettavat edelleen. Uskolliset fanit jonottivat uusien konserttikävijäsukupolvien rinnalla. Monet olivat syntyneet kauan yhtyeen suuren 1990-luvun läpimurron jälkeen, mutta ovat selvästi löytäneet tänne ja ottaneet kappaleet sydämiinsä.

 

Yhtye aloittaa varhaisilla, hieman vähemmän tunnetuilla kappaleilla kuten Your new cuckoo ja Sick and tired. Se on tyylikästä, mutta huomaa, että melko rauhallinen yleisö tarvitsee verryttelyä lämpenemiseen.

Käännekohta tulee konsertin keskivaiheilla. Kun Live and Learn ja For What It's Worth käynnistyvät – täydentäen Nina Perssonin tunnelmallisella huuliharpulla – tunnelma lavan edustalla muuttuu.

Yleisö alkaa laulaa mukana, aplodit pitenevät ja innostus kasvaa. Äänentoisto on jatkuvasti korkeatasoista ja sekä laulu että soittimet kuuluvat selkeästi.

Nina Persson on yhä The Cardigansin kiistaton keulakuva. Hän ei tarvitse suuria eleitä saadakseen tilaa lavalla. Eniten vaikuttavaa on edelleen Nina Perssonin laulu. Ääni on vuosien myötä kehittynyt ja saanut kypsemmän ilmaisun, mutta se on edelleen yhtä osuva ja luonteva kuin yhtyeen läpimurrossa.

Persson tarjoilee illan aikana kuivaa huumoria useiden kappaleiden välillä. You're the Storm -kappaleen edellä hän toteaa sen kertovan "maailmanpolitiikasta urheilun sijaan, hauskaa vai mitä?" Kun yleisö alkaa taputtaa ennen outron loppua, hän odottaa rauhassa viimeiset sävelet ja sanoo hymyillen: "Nyt saatte taputtaa." Hän hellii myös pienillä näyttämöllisillä tempauksilla. Communication-kappaleen edellä hän ottaa esiin peilin ja lisää huulipunaa, ja ennen Black Sabbath-coverin Iron Man hän osoittaa itseään ja sanoo: "I am Iron Man."

Megahitin Lovefool edellä Nina sanoo: "Nyt kuulette alkuperäisen. Se kuulostaa tältä", yhtye aloittaa laulun yllättävän hitaalla sovituksella. Hetken kuluttua hän keskeyttää itsensä lyhyellä "Fuck this shit" -kommentilla, minkä jälkeen yhtye vaihtaa alkuperäiseen versioon. Vastakaiku tulee heti. Yleisö laulaa kertosäkeen mukana ja aplodit ovat illan pisimpiä.

Toinen puolisko keikasta tarjoaa myös enemmän vaihtelua. Raskaammasta, lähes teollisrocktyylisestä Paralyzed-soundista yhtye siirtyy sujuvasti Erase/Rewind-kappaleeseen ja Talking Heads -coveriin Burning Down the House. Hanging Around -kappaleessa kitaristi Oskar Humlebo tarjoilee illan pisimmän kitarasoolon, samalla kun basisti Magnus Sveningsson innostaa yleisöä taputtamaan. Jopa muutama heavyn käsi-ilmakin näkyy lavan edustalla.

Yhtye päättää varsinaisen settinsä My Favourite Game -kappaleella ja poistuu lavalta.

Suosionosoitusten ja "vielä kerran" -huutojen jälkeen yhtye palasi encoreen No Sleep. "Meillä on tietysti hyvänyönlaulu teille. Kirjoitettu klo 03.45 aamulla", sanoi Nina Persson ennen viimeisten sävelien päättäessä illan. Se oli sopiva lopetus konsertissa, jossa yleisö olisi mielellään jäänyt kuuntelemaan vielä muutaman kappaleen lisää.