Black Label Society: Vahvoja Riffejä ja Vankkaa Voimaa Hitaan Alun Jälkeen

Heti Zakk Wylden astuessa lavalle ja alkaessa ottaa kuvia yleisöstä, tilaan leviää odotuksen aalto. Tunnelma on välittömästi latautunut – on selvää, että jotain merkittävää on alkamassa. Lavan massiiviset kaiutintornit ennakoivat Black Label Societyn jykevää southern metalia, jonka raskaat, mutaiset riffit vyöryvät yleisön ylle ukkosen lailla.

Ensimmäisestä komppikitaran iskusta alkaen soundi on heti tunnistettavan valtava. Yhtye käynnistää kitaravetoisen vyöryn, jossa välittyy heidän omaleimainen tyylinsä: painava, raaka ja itsevarmalla tarkkuudella soitettu. Zakk Wylde johtaa joukkoa tuttuun tapaan – lavashow ja tekninen virtuoositeetti yhdistyvät: poseeraukset ja salamannopeat soolot alleviivaavat hänen asemaansa metallikitaristien kärkinimissä. Silti, kaikesta äänellisestä voimasta huolimatta, salin energia tuntuu aluksi viileältä. Tarvitaan useampi kappale, ennen kuin yleisö löytää yhteisen tahtotilan bändin kanssa – tämä jättää ensimmäiset numerot hieman latteiksi.

Tämän verkkaisen alun syy jää avoimeksi. Ehkä kyse on festivaaliyleisön käynnistämisen haasteesta, tai siitä, että settilistan ensimmäiset kappaleet ovat temmoltaan maltillisempia. Zakkin lavakarisma ei kuitenkaan horju – hänen vetovoimansa ja räjähtävä kitaratyönsä säilyvät muuttumattomina. Genren ystäville virtuoosiset, sielukkaat ja tarkasti rakennetut soolot ovat juuri sitä mitä odotetaan, vaikka ne eivät välttämättä tempaa mukaansa satunnaista kuulijaa.

Vasta kolmannen kappaleen kohdalla tunnelma muuttuu. Käsivarret kohoavat yleisössä ja yhteys lavan ja yleisön välillä alkaa kipinöidä. Tämä käänne osoittaa, kuinka olennaista on, että molemmat osapuolet löytävät toisensa – silloin konsertti kohoaa pelkän kappaleiden esittämisen yläpuolelle yhteiseksi kokemukseksi. Zakkin tyypilliset temput, kuten kitarasoolo pään takaa, innostavat faneja, mutta tällä kertaa kyseinen osuus venyy hieman liian pitkäksi, mikä laimentaa esityksen rytmiä hetken, jolloin napakampi toteutus olisi tehnyt hyvää.

Soitannollisesti Black Label Society ei tarjoa suuria yllätyksiä. Settilista nojaa heidän varmaan kaavaansa – jykevää, southern-vaikutteista metallia, isosti ja ylpeästi tulkittuna. Yleisölle tämä on kuin lohturuokaa: tuttua, voimallista ja taidokkaasti toimitettua. Kun keikka löytää lopulta kunnon vauhtinsa, yleisön reaktiot vahvistuvat niin äänellisesti kuin fyysisestikin. Illan edetessä lavan ja yleisön vuorovaikutus sähköistyy, mikä kertoo bändin kestävyydestä ja Zakk Wylden johtotähdestä.

Vaikka esitys onkin vankka ja riffit murskaavan raskaita, ilta jää lopulta enemmänkin turvallisen hyväksi kuin aidosti sähköiseksi. Yhtyeen haluttomuus ottaa isoja riskejä tai irtautua kaavastaan takaa luotettavuuden, mutta samalla heiltä jää uupumaan se yllätyksellisyys, joka nostaisi konsertin legendaariseksi. Esityksen alkupuolen tahmeus ja osin venytetyt soolot jättävät keikan kulun osin vaisuksi – täysi nousukiito ja unohtumattomuus jäävät saavuttamatta.

Yhteenvetona Black Label Society toteuttaa illan, joka on niin raskas ja itsevarma kuin fanit uskaltavat toivoa. Keikka rakentuu vahvasta soitannosta, karismaattisista esiintyjistä ja jyrisevästä äänimyrskystä – luottoresepti, joka täyttää odotukset, vaikka jättääkin kirkkaimman kipinän puuttumaan.